Mä oon miettiny, et mistähän mun ylenpalttinen herkkyys on peräsin. En oo ennen pitäny itteeni mitenkää herkkänä, mua ei saanu helpolla itkemään eikä mua oikeen mikää koskettanu. Luulin jo et mussa on jotain vikaa, mut viimisen parin vuoden aikana tippa nousee silmään herkästi. Ja siis AIVAN liian herkästi, se käy jo rasittamaan.

Kyynel nousee silmään, jos halaan isovanhempia. Etenkin isovanhemmilta lähteminen ja halaus päälle, ni se oli siinä. Myös isänpäivänä tuli kyynel, kun onnittelin isää, siis mitä ihmettä? Samoin kun kummipoika syntyi ja sain siitä ilmoituksen ja kun onnittelin tuoreita vanhempia. Tai kun meidän Sonyn pentu kuoli, vaikka pentu ei edes asu meillä, enkä ollut sitä koskaan nähnyt kuin kuvassa. Mun on myös vaikee puhuu tunteista ilman kyyneliä.

Oonkohan mä pitäny aiemmin tunteet niin sisällä? Mä en edes oo koskaan ollu mikää halaajatyyppi. Lähinnä koko ajatus halaamisesta on ahdistanut. Mutta eipä enää! Nyt mä halaan mielelläni. Ja  mikä typerintä siitä tulee aivan idioottiolo, kun halaa ja kyynelehtii.

Mukava on ollut kuitenkin huomata, etten mä ihan tunteeton olekaan, mut pitääkö sitä joka välissä olla silmät kosteena! Niin ja jo hyvät puheet saa mut liikuttumaan. Joku kehuu toista ni mä itken vieressä. Tää osaa olla jo pienoinen rasite..

Mietin et ehkä mun työllä on jotain tekemistä tämän kanssa? Teen töitä hyvinkin tiiviisti ihmisten parissa. Se on saanu mut avautumaan myös kotioloissa, mutta toisaalta sitä näkee surua ja kuolemaakin työssää, eikä se taas mua kosketa. Ei ainakaan samalla tavalla, kun nämä edellämainitut asiat.  En oo edes ikinä kyynelehtinyt työpaikalla. Mistä lie johtuu..